Kalifornian auringossa, osa III: Isoja ja vielä isompia puita

Varoitus: tämä on tylsä postaus täynnä maisemakuvia. Ei kerrassaan mitään neuleaiheista.

Vietettyämme päivän Yosemiten kansallispuistossa siirryimme pykälää etelämmäs toiseen kansallispuistoon. Tutustuttuamme San Franciscon seudulla Kalifornian rannikon punapuihin (Sequoia sempervirens) halusimme käydä myös  Sequoia & Kings Canyon National Parkissa, joka on tunnettu toisesta punapuulajista: mammuttipetäjistä (Sequoiadendron giganteum), jotka häviävät rannikon punapuille korkeudessa mutta voittavat ne kirkkaasti paksuudessa ja tilavuudessa. Yosemiten seudulla Mariposa Grovessa näimme niitä v. 2000, mutta Sequoia National Parkissa näitä komeita puita on huisin paljon enemmän. Täällä ihminen tuntee itsensä pieneksi!

At Sequioa National Park. These Giant Sequoias are amazing!

Nämä mahtavat puut kasvavat 1400-2000 m korkeudessa merenpinnasta, joten lämpötila oli varsin sopiva kävelylenkille. Kansallispuiston hyväkuntoisilta poluilta löytyi meillekin varsin sopivia muutaman kilometrin mittaisia reittejä. Jälkimmäinen niistä vei meidät (ja miljoona muuta turistia) maailman suurimman puun luo, tilavuudessa mitattuna siis.

The Biggest Tree in the world (in volume).

Kenraali Shermanilla riittää halkaisijaa n. 11 metriä, ja on sillä korkeuttakin, jotakuinkin 85 metrin verran.

Mammuttipetäjät ovat muuten mielenkiintoisia eliöitä.



Niiden paksu kaarna sisältää runsaasti tanniinia, joten ne kestävät pitkään lahoamatta eivätkä heti kuole metsäpalojenkaan sattuessa. Metsässä näkeekin paljon palovaurioisia puita, jotka yhä ovat elossa.

Itse asiassa metsäpalot ovat näiden lisääntymiselle välttämättömiä. Paitsi että tuli polttaa aluskasvillisuuden ja mahdollistaa näin taimien valonsaannin, sen kuumuus avaa näiden tiukkasuomuiset kävyt ja irrottaa siemenet. Puu ei siis yksinkertaisesti lisäänny ilman säännöllistä metsäpaloa, joten kansallispuistossa aluskasvillisuutta poltetaan säännöllisesti ja hallitusti. Mekin kävelimme kulotusalueen poikki.

Mitään Nalle Nokikämmen -kirjasta tuttuja ilmiliekkejä emme sentään nähneet, mutta savua ja kytevää maata senkin edestä. Ei suositella astmaatikoille.

Huomaattehan, miten olen säihkyvä ollessani lomalla? ;D



Automatka jatkui, ja tämmöinenkin obstaakkeli tuli vastaan. Tämä hyvin säilynyt puuvanhus on kaatunut jo v. 1937.

Tätä liikennemerkkiä ei Suomen autokoulussa opetettu, mutta viesti oli selvä. Ei nähty nalleperhettä.

Sequoian kansallispuiston viimeinen etappi oli 2050-metrinen huippu Moro Rock. Tamperelaisille tutusti Moro vaan.

Moro Rockin laelle vei päätä huimaava polku, ja tunnustan kättelyssä jääneeni puoleenväliin. Kovahermoisempi puolisko kävi ylhäällä asti, vaikka häntäkin kuulemma hirvitti.

Huipulla ei pelkästään tuule, siellä on muitakin vaaroja.

Polun tällä osuudella minulla olisi matkanteko viimeistään tyssännyt, ellen olisi kääntynyt takaisin jo alempana.

Sain minäkin silti katsella komeita maisemia sekä Sierra Nevadan suuntaan (Pohjois-Amerikan korkein huippu Mount Whitney ei aivan näy tänne asti)

...että länteen Kaliforniaan päin.

Kalifornian rannikolla ja vuoristoseudulla oli ihanan lämmintä, paikoin jopa kuumaa. Se ei kuitenkaan perheen miesväelle riittänyt, vaan piti suunnata etelämmäs. Ja sen jälkeen idemmäs.

 Hollywood on perheeni miesten unelmapaikka, ja siellä vietimmekin kaksi päivää. Ei tästä tarinasta niin vaan pääse eroon... Jatkuu ensi kerralla. Silloin mukana ehkä matkaneulekin.