Juurilla!

Säännöllisin väliajoin pitää käymään juurilla. Ei liian usein, muttei liian harvoinkaan. Taas oli aika päästä ruuhka-Suomesta hetkeksi maaseudun rauhaan  - sinne, mistä on pysyvästi jäänyt hippunen Satakunnan savimaata kynsien alle merkiksi maalaistaustasta. Sunnuntaiaamun kaunis kevätsää houkutteli luontokävelylle.

Seuraakin sain retkelle ihan pyytämättä: karvaisen kaverin, energiapakkauksen, jota Tessuksi kutsutaan. Retken määränpäänä oli  luonnontilainen katajainen mäki, jota koko pienen ikäni olen kutsunut Vuokkomäeksi. Täällä olen istuskellut sammaleisella kivellä monena nuoruuden kevätpäivänä, haaveillen ajasta jolloin pääsen pois metsän keskeltä: ihmisten ilmoille, niin sanotusti.

Matkalla ohitimme melkoisen muurahaispesän, josta Tessu ei tosin piitannut pätkääkään...

...sekä paljon niitä ihanuuksia, joiden mukaan tuo aurinkoinen metsikkö on saanut nimensä.

Sininen ja valkoinen, värit ovat vapauden... Tyypilliseen tapaan sinisiä vuokkoja oli hieman harvemmassa kuin valkoisia. Vaan siellä niitä oli, siellä täällä: sinisiä tähtiä vihreän sammaleen seassa, taivaan sineä heijastaen... (jestas kun olenkin runollisella tuulella)

Vuokkomäkeen kantautunut kurkien, joutsenten ja muiden lintujen metelöinti houkutti jatkamaan matkaa kauemmas, järven rantaan. Karvainen kaveri tietenkin innokkaana kaukana edellä.

Kohde havaittu - mikähän se siellä?

Kurkihan se siellä käyskenteli, rantapajukossa. Pokkarikamera ei mahdollistanut kunnon kuvaa tältä etäisyydeltä.

Karvainen kaveri ei mitenkään malttanut olla kastelematta koipiaan...

...ja oi sitä vapauden riemua kun sai kuraisena kirmata pellolla, välillä pölyisessä maassa kieriskellen!

Viis veisasin siitä, että taisin rikkoa sääntöjä käydessäni viitisentoista metriä kansallispuiston puolella, merkitsemättömällä reitillä ja kytkemättömän koiran kanssa. Puiston rajaa osoittaneen taulun paikka on nuorena ohitettu monen monituiset kerrat: tuskinpa se luonto siitä nytkään häiriintyy. Koirulikin käyttäytyi kerrassaan hienosti ja luonnon rauhaa kunnioittaen. Se hiljaisuus, mikä tuolla kotipuolessa vallitsee, on nykyään aina niin hämmentävää. Ei auton, lentokoneen, ei mopon eikä ihmisten ääniä: vain lintujen laulua ja tuulen huminaa.

Voinpa vain kuvitella isäntäväen kiitelleen kovasti, kun lainakoirani kotiutui yltä päältä märkänä ja kuraisena. (Anteeksi veliseni, itsepä kaveri lähti minua seuraamaan ;) )

Nuoruudenkodin pihan kukkapenkissä kukkivat äidin istuttamat sinivuokot, hivenen runsaammin kuin siellä sammaleen keskellä metsässä.

Niin mukava kuin tuosta rauhasta olisi ollut nauttia pidempäänkin, elämän realiteetit ja maanantain työpäivä pakottivat palaamaan tänne nykyiseen kotiin. Kevät alkaa olla sen verran pitkällä, että salaisen neuleystävän lähettämät karjalanneidot ja begoniat ovat jo saaneet varrelleen mittaa ja pääsivät muuttamaan keittiön varjoisalta ikkunalta valoisalle terassille. Toinen karjalanneidoista on vaan kovin vaatimaton varreltaan: saa nähdä tuleeko siitä mitään. Pääsiäisnarsissit odottavat vielä maahan istuttamista.

Nyt lasi kuohuvaa ja Vapun viettoon. Vastapainona viikonlopun hiljaiselle luontoretkelle huomisaamun kävelyretki suuntautuu Helsingin Ullanlinnanmäelle, ei koiran vaan muutaman kymmenen tuhannen muun valkolakkisen kanssa. Kippis ja kulaus - olkaahan kaikki fiksusti. Hauskaa Vappua!